Kasvot peilissä

Anne-Marie oli levoton. Sänky tuntui ahtaalta ja peitto kahlitsevalta. Hänen oli kuuma, mutta silti nuori nainen tunsi palelevansa. Peitto nytkähteli ja muljahteli siron vartalon kääntyillessä puolelta toiselle, kunnes se yhtäkkiä lennähti naisen päältä hänen hypätessä istualleen. Hän tuijotti huoneen seinää, joskin hän näki vain mustuutta. Sydämen syke jyskytti korvissa ja rinta kohoili kiivaasti hengityksen tahdissa. Hitaasti nainen räpäytti suureksi levinneitä silmiään ja pidätti hengitystään, ja rauhoituttuaan tarpeeksi hän antoi katseensa vaeltaa pimeässä huoneessa. Huonekalut olivat vain tummia hahmoja ja näyttivät siltä kuin ne olisivat liikkuneet hitaasti keinahdellen, aivan kuin ne olisivat kyllästyneet pakotettuihin muotoihinsa ja yrittivät vääntyä ja muovautua uusiin mielikuvituksellisiin mittoihin. Nuori nainen räpytti suuria silmiään ja ravisti päätään. Liike lakkasi ja huonekalut asettuivat takaisin niille kuuluviin muotoihinsa.

”Missä minä olen?” Anne-Marie kuiskasi hiljaa. Huone tuntui oudolta pimeyden keskellä, niin vieraalta. Suuresta ikkunasta sisään huokui vain yön tummuutta, edes kuu ja tähdet eivät kylväneet kalpeaa valoaan huoneeseen. Kylmä hiki valui naisen vartalolla ja utelias noro kutitti ihoa valuessaan ohuen, lähes läpinäkyvän yöpaidan sisään. Hän säpsähti ja raapi kutisevaa kohtaa lievästi ärtyneenä. Suuta kuivasi ja silmiä särki, ja vaivalloisesti nainen kapusi ylös hiestä kostuneesta sängystä. Vasta silloin hän tajusi kuinka kylmä hänellä oli. Siro vartalo vapisi ja hampaat kalisivat. Lattia oli jäätävän kylmä paljaita jalkoja vasten, tuntui kuin olisi kävellyt jään päällä. Varpaitaan kipristellen Anne-Marie loikki suuren peilipöydän ääreen ja sytytti kynttilän. Liekki syttyi hitaasti ja vaivalloisesti, ja sen kelmeä valo loi kehän pimeyteen. Nainen katsoi suureen peiliin. Peilikuvan kupariset silmät tuijottivat takaisin ja kuvajainen toisti vaimean huokauksen. Kynttilän valo loi aavemaisia varjoja Anne-Marien hiestä kosteille kasvoille, joilta kuvastui väsymys ja levottomuus. Tummat hiuskiehkurat laskeutuivat pisamaisille olkapäille korostaen niiden kalpeutta ja ruskeat pisteet kiipesivät naisen kaulaa pitkin aina kalpeille poskille. Hän kietaisi aamutakin vapisevan kehonsa suojaksi ja huokaisi vaimeasti. Kylmyys ei tuntunut hellittävän vaatetuksesta huolimatta. 

Yhtäkkiä hän käänsi katseensa ovelle. ”Haloo? Kuka siellä?” tämä kysyi puoliksi kuiskaten. Siro käsi tarttui kynttilänjalkaan ja vei sen edellään ovelle. Nainen raotti tammista ovea, joka päästi hiljaisen narahduksen, ja kurkisti ulos. Edessään avautuva käytävä oli pimeä ja vaiti, ketään ei näkynyt. Anne-Marie kurtisti kulmiaan. Hän oli varma, että oli kuullut jonkun kulkevan käytävässä. Varmistuttuaan kynttilänsä palavan vakaasti hän poistui huoneestaan. Lämpötila tuntui laskevan entisestään, ja nuoren naisen hengitys tulvahti sieraimista läpikuultavana höyrynä. Hän asteli varovasti eteenpäin ohi suurien taulujen ja rintakuvien. Hän olisi voinut vannoa että niihin kuvatut ihmiset seurasivat hänen jokaista askelta, mutta vilkaisu maalattuihin ja veistettyihin silmiin sai ne tuijottamaan elottomasti tyhjyyteen. Pohtimatta enempää taide-esineiden aavemaista olemusta Anne-Marie hiipi käytävän päähän, jossa häntä odotti portaat alas. Paikka ei tuntunut yhtään tutummalta naisen edetessä, päinvastoin. Kaikki oli yhä oudompaa ja pelottavampaa. Hän ei muistanut mitään olinpaikastaan tai ketä muita suuressa rakennuksessa mahdollisesti asui. Tyylistä ja sisustuksesta päätellen hän oli suuressa kartanossa ja samettiset yövaatteet naisen yllä viittasivat ylempään luokkaan. Ne eivät kuitenkaan kertoneet naiselle tarpeeksi, eikä hänen mieleen muistunut etunimen lisäksi mitään muuta alkuperäänsä liittyvää. 

Portaat johtivat syvemmälle pimeyteen, joka nielaisi ahnaasti kynttilän heikon valon. Vaistomaisesti nainen hidasti kulkuaan ja nuolaisi kuivia huuliaan. Minne hän oli menossa, Anne-Marie ei tiennyt, ja se pelotti häntä. Tuntemattoman pelosta huolimatta sirot jalat veivät alas porras kerrallaan, ja loputtomalta tuntunut portaikko päättyi avoimeen oviaukkoon. Anne-Marien silmät levisivät ällistyksestä. Oviaukko vei valtavaan kaksikerroksiseen eteissaliin, jonka seiniä koristivat suuret maalaukset ja koristeelliset seinävaatteet. Pienen kynttilän valo hädin tuskin riitti valaisemaan puoliakaan tilasta, ja siksi sali vaikutti kokoansa suuremmalta. Kerroksia yhdisti leveä portaikko jonka alapäässä vihreä matto katosi synkkyyteen. Toivuttuaan yllätyksestä nuori nainen lähti kohti portaikkoa katsellen alati ympärilleen. Seinäkoristeiden kuviot ja symbolit sekä maalauksien kasvot eivät tuntuneet tutuilta, mikä turhautti naista suuresti. Hän laskeutui portaat ja ihasteli suurta kattokruunua josta kynttilän valo heijastui. Lieväksi huojennuksekseen Anne-Marien jalat astuivat pehmeälle vihreälle lattiamatolle, joka johti portaikolta aina suuren salin valtaville parioville toisessa päässä. Kartanon pääovet, nainen järkeili katsoessaan ulos ovien vieressä olevista korkeista lasi-ikkunoista. Ulkona satoi kaatamalla, ja taivaalla välähtävä salama sai neidon säikähtämään. Hän kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin portaille. Parasta lopettaa vaeltaminen ja etsiä käsiin joku talon muista asukeista, Anne-Marie päätti. Hänen aikeensa nousta portaat keskeytyivät, tosin, kuullessaan äänen takanaan. Nainen jäätyi niille sijoilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan taakseen. Ketään ei näkynyt, mutta hän oli varma äänen kuuluneen jostakin salin alemmasta kerroksesta. 

”H-haloo? Onko siellä ketään?” Anne-Marie kutsui varovasti suuret silmät pälyillen puolelta toiselle naisen laskeutuessa takaisin matolle. Vasta nyt hän huomasi kajon vasemmalla puolellaan ja uteliaana hän kääntyi ilmestyksen puoleen. Seinustalla seisoi nainen ohuissa yövaatteissa, kynttilä kohotettuna eteensä sirossa kädessä. Pettymyksekseen Anne-Marie tajusi tuijottavansa omaa kuvajaistaan, ja osittain huojentuneena hän sätti arkuuttaan. Ääni kantautui naisen korviin uudestaan, tosin tällä kertaa hän tunnisti sen naisen ääneksi. ”Anne-Marie.” ääni kuiskasi ja sai väreet hiipimään neidon selkää pitkin. Ketään ei näkynyt, joten Anne-Marie astui äänen suuntaan. Kuvajainen peilissä lähestyi matkien omistajansa liikkeitä, ja pian nainen erotti kasvonsa piirteet tummien hiusten keskeltä. Ääni kutsui naisen nimeä jälleen, kovempaa ja lähempää kuin aikaisemmin. ”Olen täällä. Kuka siellä?” neito vastasi, pälyillen ympärilleen kummissaan. Ketään ei näkynyt vieläkään, vain muutama marmoripatsas seisoi vaiti seinustoilla. Tämä oli todella outoa, Anne-Marie tuumasi kurtistaessaan kulmiaan. Ääni puhui uudestaan, ja nyt nainen kääntyi peilin puoleen. Kuvitteliko hän vain vai oliko peili puhutellut häntä? Hämmentyneenä Anne-Marie astui peilin luo. Kuvajainen teki samoin ja katsoi naista yhtä kummastuneena. Anne-Marie katsoi korkean peilin koristeellisia kehyksiä ihmeissään ja kohotti kätensä. Hän veti sen takaisin välittömästi, tosin, huomatessaan peilikuvansa muuttuneen. Kynttilän valosta huolimatta naisen kuvajaisen kasvot olivat varjon peitossa. Anne-Marie tuijotti kuvaansa silmät levällään ja tunsi niskakarvansa nousevan pystyyn. 

”Mitä ihmettä…?” hän henkäisi ja lähestyi peiliä varovasti. Hän ojensi kätensä jälleen ja kosketti kasvojaan peilissä. Kuvajainen teki samoin, ja samassa kuva vääristyi. Peilin pinta väreili kuin veden pinta, jolle oli pudonnut pisara. Nainen säpsähti ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka aaltoilivat ympäri peiliä. Pinta rauhoittui äkisti ja Anne-Marie räpytteli silmiään ihmeissään. Hän kiinnitti huomionsa peilikuvaansa ja huomasi sen muuttuneen jälleen. Naisen kasvot kalpenivat nähdessään kuvajaisensa tuijottavan vitivalkoisilla silmillä mustien kasvojen keskeltä, pää ja hartiat kumarassa. Varjo liukui kasvonpiirteiltä ja katosi ohuiden huulien väliin kuin imaistuna paljastaen Anne-Marien kalpeat, pisamaiset kasvot. Peilikuva kohotti päänsä ja nosti katseensa kohti kattoa. Anne-Marie katsoi kun kuvajaisen suusta työntyi hitaasti esiin joukko pitkiä mustia teräväkyntisiä sormia, jotka koukistuivat tarttuen suupieliin. Yhtäkkiä ne väänsivät suun auki ja kiskoivat siron naisen leuat sijoiltaan. Repeytyvästä suusta työntyi esiin sysimusta olento, jonka muodottomasta päässä lukemattomat silmäparit tuijottivat Anne-Marieta verenhimoisesti. Mustuuden keskeltä avautui suuri pitkähampainen suu, joka päästi ilmoille luonnottoman korviavihlovan huudon. Nuori nainen kirkaisi kauhusta ja kavahti taaksepäin vaistomaisesti. Olento työntyi ulos peilistä jäädyttäen sen pinnan olemuksellaan, valuen paksuna mustana limana lattialle. Neito perääntyi järkytyksestä kankeana seuratessaan hirvityksen ottavan korkean, etäisesti humanoidin muodon. Sen pitkät kädet roikkuivat kumarista hartioista ja terävät kynnet raapivat lattiaa. Anne-Marie halusi juosta, mutta hänen jalkansa tuntuivat veltolta hyytelöltä. Pahaksi onnekseen nainen kompastui suuren maton reunaan ja kaatui, ja kynttilä lensi lattialle kantajansa mukana. Otus lähestyi makaavaa naista ammottava suu louskuen ja se ojensi teräviä kynsiään. Punaiset pisteet vilisivät Anne-Marien silmissä ja kipu leimusi hänen takaraivossa. Vaimeasti ähkäisten hän yritti vääntäytyä ylös, mutta tämä jähmettyi niille sijoilleen kohdatessaan mustan hirviön silmästä silmään. Peto avasi kitansa ja Anne-Marien kirkaisu hukkui hirviön vertahyytävään mylväisyyn otuksen kurottaessa naista kohti.

”Poikki!” kuului ääni pimeästä nurkasta. Hirviö pysähtyi ja kääntyi Anne-Marien kanssa katsomaan lippalakkipäistä miestä, joka istui tuolilla. ”Loistavaa! Bravo!” mies taputti käsiään ja nousi seisomaan. Hirviö vetäytyi ja nainen huokaisi. Hetkessä kartanon eteissali täyttyi elämästä, kun valot syttyivät saliin. Ihmisiä kulki edestakaisin ja puheensorina kaikui seinillä. ”Hieno suoritus molemmilta! Melkein laskin alleni.” lippalakkipäinen mies naurahti. Musta olento veti kätensä irti toisella pitkäkyntisellä raajallaan, ja ojensi varsin ihmismäisen käden matolla makaavalle naiselle. Anne-Marie tarttui siihen ja hymähti. ”Niin varmaan. Tämän kolmannen oton jälkeen rakkosi pitäisi olla kuivempi kuin Saharan aavikko.” tämä vitsaili, ja hirviö säesti ihmismäisellä naurulla. Lippalakkipäinen mies virnisti. 

”Voi olla. Mutta tämä saa riittää tältä päivältä. Pannaan tavarat pakettiin ja lähdetään kotiin nukkumaan.” mies sanoi ja hoputti kuvausryhmäänsä toimimaan. Anne-Marie nousi seisomaan ja siisti asuaan. Hirviö oli sillä välin irrottanut päänsä ja parrakkaat miehen kasvot huokaisivat helpotuksesta sen alta. ”Huh. Onneksi tämä oli viimeinen otto. Tässä puvussa ei voi hengittää, näkemisestä puhumattakaan.” kookas mies valitti ja laski naamion lattialle. Miehen otsa ja lyhyet ruskeat hiukset olivat hiestä märät. Anne-Marie kohotti kulmaansa. ”Älä valita, Frans. Sinä et sentään joudu kulkemaan alusvaatteisillasi kylmässä kartanossa.” nainen tokaisi ja nyppäsi alushameensa helmaa korostaen sanojansa. ”Se voi olla, mutta näkymät ovat silmää hivelevät.” mies iski silmää katsoessaan naisen vähäpukeista olemusta ja Anne-Marie löi tätä kevyesti käsivarteen.

Kuvausryhmä keräsi lamput ja muut varusteet niihin kuuluviin laatikoihin ja kantoivat ne ulkona odottaviin autoihin näyttelijöiden riisuessa rooliasujaan. Kuvaukset olivat onnistuneet loistavasti muutamaa uusintaotosta lukuun ottamatta, ja Anne-Marie oli hyvillä mielin. Pukiessaan farkkunsa ja t-paitansa ylleen hän haaveili kuumasta kylvystä ja viskipaukusta, kahdesta parhaimmasta asiasta maailmassa heti seksin jälkeen. Hänelle tuotiin kuppi kuumaa kahvia lämmikkeeksi, kelvollinen korvike edellä mainituille nautinnoille. Hän oli aluksi muiden muassa ollut yllättynyt siitä, miten helposti ja halvalla kuvausryhmä oli saanut vuokrattua vanhan kartanon elokuvan kuvauksia varten. Vuokraaminen tarkoitti vähemmän lavasteiden rakentamista ja sitä kautta pienempiä kuluja, mikä oli ollut enemmän kuin tuottajan mieleen. Toki väitettiin, että asumattomassa kartanossa kummitteli, mutta kukaan ei tietenkään uskonut näihin tarinoihin. Anne-Marie oli viimeisimpiä kuvauspaikalta poistuvia kun kartano oli siivottu kuvausten jäljiltä, ja nainen jäi vielä hetkeksi katselemaan upeaa aulaa. Hän ei varmaan ikinä tulisi vierailemaan rakennuksessa uudestaan, joten nainen halusi ikuistaa paikan mieleensä. Saatuaan tarpeekseen Anne-Marie poistui viimeisten mukana ja istahti näyttelijätoverinsa autoon. Kylpy ja viski odottavat, hän myhäili auton huristaessa kohti kaupunkia.

Jos Anne-Marie olisi vilkaissut sivupeiliin, olisi hän nähnyt ylimmän kerroksen makuuhuoneen ikkunassa häilyvän hahmon, joka seurasi autojen poistuvan asumattoman kartanon pihasta.