Kukas se siinä?

Siinä se tuijotti mua; Siniset silmät rävähtämättä, suu auki ku kärpäshaavi kesälaitumella. Ruskea tukka ei ollut varmaan ikinä kampaa nähnytkään ja en ees viittiny arvata mitä sen poskessa oleva tahra oli. Vaatteet oli suttuset niinku tämmösil yleens tuppas olemaan, se ei vissiin liiemmin perushygieniastaan piitannu. Se oli puuhaillut omiaan enne ku mä olin ilmestynyt paikalle, kaivellut maata lapiollaan muina miehinä. Jahka se oli sit mut nähnyt silmäkulmastaan se oli keskeyttänyt kaivuupuuhansa ja noussut ylös. Siin se nyt toljotti mua ku jotain halpaa makkaraa, pyyhki hiekkasia käsiään siniseen Bakugan-paitaansa. Räkäki silt valuu toisest sieraimest. Tosi söpöä. Koht se varmaan kysyy multa jotain tosi "fiksua", niinku ne yleens tekee.
Ans kattoo mitä tästäki tulee...

Hyvityksen yö

"Kuin luumu Samuli Edelmannin huulilla." nämä olivat olleet hänen viimeiset sanansa, lause jota hän toisteli tämän tästä. En ollut ikinä ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, enkä käsittänyt sitä nytkään täysin. Hän oli aina pitänyt Edelmannista ja luumuista, joten ehkä hän sillä vertasi asioita jotenkin keskenään. Hassu tyttö, mene ja tiedä. Tiesin kuitenkin, että hän oli poissa ja nuo viimeiset sanat kaikuivat hiljaisen yksiöni kalpeilla seinillä.

Kellon digitaalinen ruutu vilkuttaa myrkynvihreitä numeroita 02:20. Vain tunti sitten olin hänen luonaan pitelemässä siroa kättänsä. Se näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä lapiomaisessa kourassani, kuin nuken käsi. Jotenkin tulee mieleen Kaunotar ja Hirviö. Hänen hengityksensä huurusi hengitysmaskin muovissa rinnan kohoillessa lähes huomaamattomasti peiton alla. Ruskeat silmät olivat turvonneiden luomien peitossa, mutta tiesin hänen olevan hereillä sormien puristaessa omiani.

Silmiäni särkee ja janottaa. Kaivan esiin sinietikettisen pullon jalkani vierestä ja kaadan väkevää litkua kurkusta alas. Se turruttaa kipua hieman ja vilkkuvat numerot sumenevat. Ei sen väliä, ei ne pirut mitään minulle merkitsekään. Pelkkiä lukuja.

Lääkärit sanoivat, ettei hän selviäisi yön yli. Liian vakavia sisäisiä verenvuotoja tai jotain. Eivät sanoneet kovinkaan tarkkaan, luettelivat vain jotain hienoja lekurisanoja. Perkeleet varmaan ajattelivat, ettei tällainen Kemijokilainen rekkakuski mitään ymmärtäisi. Poliisitkin olivat siellä. Kyselivät hirveästi tapahtuneesta, mutta turhaan. Enhän minä siellä ollut silloin kun ne saastat pieksivät hänet! Siellä hän makasi Mannerheimintien nurkalla vaatteet repaleisina ja yltäpäältä veressä...Ehdin vain näkemään pari hahmoa juoksevan kaukana, liian kaukana tunnistettavaksi. Jotain huumeteinejä ne varmaan olivat olleet rahoja ryöstämässä. Virkavalta oli sanonut tekevänsä parhaansa saadakseen ne pikkupirut kiinni. Paskat he mitään kiinni saa, sanon minä. Ei ilman Mentalistin väkeä. Siinä vasta on kunnon kyttäjoukko. Saavat kiinni rosvot alta aikayksikön.

Rosvoista puheenollen; on aika. Kello on jo vaikka mitä. Otan uuden kulauksen väkevää vettä ja nostan pistoolin kasvojeni eteen. Kylmä rauta tuntuu jotenkin lohduttavalta kättäni vasten. Tarkistan lippaan ja lataan aseen. Musta metalli kilahtaa hyväksyvästi rikkoen asunnon hiljaisuuden. Nousen ylös ja astun ulos Helsingin syyskuiseen yöhön.

Tänä yönä kuolemalle on ylitöitä tiedossa.

Kirjoittamisen tie lapsuudesta aikuisuuteen

Olipa kerran, olipa toisenkin. Ehkä kolmannen tai neljännenkin, muttei viidennettä kumminkaan...Siinäpä esimerkkiä kirjoittamisesta kerrakseen.
Kirjoittaminen on tavalla tai toisella verrannollista muuhun kuvalliseen ilmaisuun, toteutettiin se sitten kynällä, pensselillä, sormella tai hiilen palasella. Erona piirtämiseen ja vastaavaan on se, että kirjoittamisen lopputulos on aina samanlaista: kirjaimia ja sanoja jos jonkinmoisessa rivissä. "Piirretään sanoja" kuten muistan jostain kuulleeni.
Meikäläisellä kirjoittaminen alkoi jo pienenä penskana epämääräisten kuvioiden töhertelemisenä paperille, pahville ja joskus myös lattioille ja seinille (ja siitäkös vanhemmat tykkäsivät...). Jahka ikää karttui ja kivaa jälkeä jättävä muste- tai lyijypötkö alkoi käymään tutuksi Vesku-poijan sotkut alkoivat muistuttamaan jo elävää elämää esittäviä kuvioita ja muotoja. Hyvin karuja sellaisia, mutta jostainhan sitä on alettava. Näistä pikkupojan luonnoksista sitten aikanaan harjoittelun ja opettelun myötä jaloistuivat kaksi luomisen taitoa; kirjoittaminen ja piirtäminen. Peruskoulun aikana kumpainenkin kehittyivät omilla tahoillaan, joista piirtäminen oli paria askelta edellä. Toiselle opintoasteelle siirryttäessä allekirjoittaneen luonnostaan vilkas mielikuvitus ja kiinnostus fantasiakirjallisuutta kohtaan herätti halun tuottaa omaa tekstiä. Eräänkin kirjoitustehtävän opettaja merkitsi vain suoritetuksi, koska olin vääntänyt kymmenen sivun mittaisen tarinan kahden sivun sijaan. "Osoittaa harrastuneisuutta." luki opettajan arvostelun lopussa, kommentti joka ei suinkaan hillinnyt intoa. Ajan mittaan on kaikennäköistä tekstiä ilmestynyt, pääösin oman mielikuvituksen tuotoksia.
Mitenkä kirjoittamisen rooli sitten tulee vastaisuudessa muuttumaan, siitä en osaa sanoa. Tiedän vain sen, että tarinoiden keksiminen ja kirjoittaminen on kuvallisen ilmaisun ohella kivaa.