Laulavat jouset

Toivotonta, toivotonta
Miestä kaatunutta on monta.
Villinä sydämeni laukkaa
Ilmaa keuhkoni kiivaasti haukkaa.

Suokaa hetki rauhan mulle
Keskellä sodan kauhun ja tuskan.
Mielenrauhaa vainotulle
Hillitse vimmaa järkytyksen mustan.

Pois ei pääsyä ole tästä
Soturin elämästä.
Veri virtaa jokina maalla
Nuolia sataa kaatamalla.

Vainoojat perässäin kulkee
Askel synkkänä polkien.
Pakoreitin tieltäni sulkee
Laulu rujo ilmaa halkoen.

Laulakaa, laulavat jouset, laulakaa
Kuolemanlaulua toistakaa!
Miekallani paikkani aion lunastaa
Valhalla mua jo odottaa!

Toivo vapahduksesta

Tähänkö ollaan tultu? Miten ihmeessä jouduin tähän tilanteeseen? Eihän tässä pitänyt näin käydä, ei ollenkaan! Ei olisi ikinä pitänyt lähteä. Mitäköhän minäkin ajattelin?
No, eihän sitä silloin tullut mitään ajateltua kun huusin kurkku suorana kyläläisten joukossa, julistaen sotaa viholliselle yhtenä suurena suuna. Shamaani oli karjunut kuolemaa isättömille äpärille, jotka kehtasivat tunkeutua maillemme, ja kylämme päällikkö oli käskenyt kynnelle kykenevien miesten tarttumaan aseisiin. Siinä sitä tuli muiden muassa varustauduttua taisteluun, silmät liekkiä lyöden ja kirouksia viholliselle ärjyen.

Mikä se oli?! Jossakin rasahti! Eivät kai ne ole vielä täällä? Ei olisi ikinä pitänyt lähteä tähän hulluuteen mukaan. Voisin olla turvassa kaukana täältä, jossakin turvallisessa paikassa rakkaimpieni luona. Mutta ei miehen sopinut taistoa karttaa. Pelkureiden ja naisten touhua. Mutta kun minua pelottaa niin paljon! Pääni halkeaa kohta. Kypäränikin hiertää ja suussa maistuu veri. On niin kovin kylmä...

Kaikki oli alkanut niin hyvin. Olin saanut monta lovea miekkaani vihollisten kaatuessa sen mahtiin. Toverini pärjäsivät yhtä loistavasti. Olimme niin lähellä voittoa! Tai ainakin niin luulimme. Vähenevien vastustajiemme juostessa epätoivoisena pakoon taisteluintomme oli kasvanut entisestään ja olimme juosseet perässä hurmoksesta ulvoen kuin susilauma. Se oli niin mahtavaa! Janosin verta! Sitten korviin kantautui mitä oudointa meteliä. Mäen takana harmaa joukko seisoi meitä vastassa ja jokainen mies lauloi oudointa laulua mitä olen ikinä kuullut. Mitä Odinin parran nimeen he oikein aikoivat? Seisoivat vain siellä ja mylvivät kuin sairaat lehmät. Sitten taivas pimeni yllättäen. Nuolia alkoi sataa taivaan täydeltä ja kaatoi monta meistä. Riemu vaihtui kauhuun. Oli painajaismaista katsoa tovereidensa kaatuvan maahan mustien nuolten peitossa. Pakenin teurastusta kauhuissani kammottavan laulun raikaessa tappavan sateen keskellä. Meistä ei ollut mitään vastusta niille luonnottomille hirviöille.

Taas rasahti! Mikä ihme siellä--voi ei! Kuulen askelia! Sieltäkö ne nyt tulevat? Ei, kauris se vain siellä meni. Huh, ehdin jo pelästyä. Ai! Olkaani koskee niin paljon! Ei olisi pitänyt liikahtaa. Tuo pirun nuoli pitää saada pois jotenkin, mutta siihen ei voi koskea. Koskee niin paljon, että melkein pyörryttää. Olenkohan ainoa, joka selvisi siitä helvetistä? Oli miten oli, en ole Valhallaa ansainnut. Mokomakin pelkuri! Minun olisi pitänyt jäädä sinne ja taistella kuten miehen pitää! Jumalat armahtakoot surkean sieluni...

Mitä? Taas askeleita! Ja nyt niitä on paljon. Onko tuo laulua? Kautta jumalien, sieltä ne nyt tulevat! Tuosta luonnottomasta sävelestä ei voi erehtyä! Mitä minä teen?! En voi vain istua tässä ja antaa niiden huomata minua. En voi juostakaan, kun jalkani eivät enää jaksa. Keuhkojani polttaa kaiken kukkuraksi. On pakko taistella. Missä miekkani on? Tuossa! Täytyy päästä ylös. Kestäkää vielä hetki, rakkaat jalat. Yllätän ne äpärät kun ne pääsevät lähelle. Ehkä saan lunastettua paikkani kaatuneiden toverieni joukossa, jos vien osan noista laulavista jousista mukanani manan majoille...


--Tarina on Verjnuarmun Laalavat Jouset -biisin inspiroima--

Jyviä ja purukumia

"Kas kas, mitäs täältä löytyypi? Mitäs teitin kaltane fiinisti pukeutuva tytteli näin kaukana kaapungin keskustasta tekee?"

"Mitäs täs, ihan sukulaisia moikkaamas näi juhannuksen kunniaks. Enolla on farmi täs lähistöllä, ja me käydään perheen kans joka jussi sen tykönä visiitillä."

"Jaa jaa, että semmosta. Se on hyvä käyr vähän sukuloimassaki sillon tällön. Hei, tossa on justiinsa lavalla bändi alottelemas uutta laulua, jotta kiinnostaisko panna jalalla koreasti tämmötteen komean idunpurijan kans? Voisin saattaa teitin vielä takasin enos tykö, jossei neitiä haittaa."

"Kiitti, mut lavatanssit ei ol ikin ollu mun juttuni. Sä vaikutat ihan mukavalta jätkältä, mut mä oon jo varattu. Mun poikakaveri on tulos hakeen mua täs hetken pääst."

"Ai...no, hyvät illanjatkot sit vaan ja hyvää juhannusta!"

Kukas se siinä?

Siinä se tuijotti mua; Siniset silmät rävähtämättä, suu auki ku kärpäshaavi kesälaitumella. Ruskea tukka ei ollut varmaan ikinä kampaa nähnytkään ja en ees viittiny arvata mitä sen poskessa oleva tahra oli. Vaatteet oli suttuset niinku tämmösil yleens tuppas olemaan, se ei vissiin liiemmin perushygieniastaan piitannu. Se oli puuhaillut omiaan enne ku mä olin ilmestynyt paikalle, kaivellut maata lapiollaan muina miehinä. Jahka se oli sit mut nähnyt silmäkulmastaan se oli keskeyttänyt kaivuupuuhansa ja noussut ylös. Siin se nyt toljotti mua ku jotain halpaa makkaraa, pyyhki hiekkasia käsiään siniseen Bakugan-paitaansa. Räkäki silt valuu toisest sieraimest. Tosi söpöä. Koht se varmaan kysyy multa jotain tosi "fiksua", niinku ne yleens tekee.
Ans kattoo mitä tästäki tulee...

Hyvityksen yö

"Kuin luumu Samuli Edelmannin huulilla." nämä olivat olleet hänen viimeiset sanansa, lause jota hän toisteli tämän tästä. En ollut ikinä ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti, enkä käsittänyt sitä nytkään täysin. Hän oli aina pitänyt Edelmannista ja luumuista, joten ehkä hän sillä vertasi asioita jotenkin keskenään. Hassu tyttö, mene ja tiedä. Tiesin kuitenkin, että hän oli poissa ja nuo viimeiset sanat kaikuivat hiljaisen yksiöni kalpeilla seinillä.

Kellon digitaalinen ruutu vilkuttaa myrkynvihreitä numeroita 02:20. Vain tunti sitten olin hänen luonaan pitelemässä siroa kättänsä. Se näytti niin pieneltä ja heiveröiseltä lapiomaisessa kourassani, kuin nuken käsi. Jotenkin tulee mieleen Kaunotar ja Hirviö. Hänen hengityksensä huurusi hengitysmaskin muovissa rinnan kohoillessa lähes huomaamattomasti peiton alla. Ruskeat silmät olivat turvonneiden luomien peitossa, mutta tiesin hänen olevan hereillä sormien puristaessa omiani.

Silmiäni särkee ja janottaa. Kaivan esiin sinietikettisen pullon jalkani vierestä ja kaadan väkevää litkua kurkusta alas. Se turruttaa kipua hieman ja vilkkuvat numerot sumenevat. Ei sen väliä, ei ne pirut mitään minulle merkitsekään. Pelkkiä lukuja.

Lääkärit sanoivat, ettei hän selviäisi yön yli. Liian vakavia sisäisiä verenvuotoja tai jotain. Eivät sanoneet kovinkaan tarkkaan, luettelivat vain jotain hienoja lekurisanoja. Perkeleet varmaan ajattelivat, ettei tällainen Kemijokilainen rekkakuski mitään ymmärtäisi. Poliisitkin olivat siellä. Kyselivät hirveästi tapahtuneesta, mutta turhaan. Enhän minä siellä ollut silloin kun ne saastat pieksivät hänet! Siellä hän makasi Mannerheimintien nurkalla vaatteet repaleisina ja yltäpäältä veressä...Ehdin vain näkemään pari hahmoa juoksevan kaukana, liian kaukana tunnistettavaksi. Jotain huumeteinejä ne varmaan olivat olleet rahoja ryöstämässä. Virkavalta oli sanonut tekevänsä parhaansa saadakseen ne pikkupirut kiinni. Paskat he mitään kiinni saa, sanon minä. Ei ilman Mentalistin väkeä. Siinä vasta on kunnon kyttäjoukko. Saavat kiinni rosvot alta aikayksikön.

Rosvoista puheenollen; on aika. Kello on jo vaikka mitä. Otan uuden kulauksen väkevää vettä ja nostan pistoolin kasvojeni eteen. Kylmä rauta tuntuu jotenkin lohduttavalta kättäni vasten. Tarkistan lippaan ja lataan aseen. Musta metalli kilahtaa hyväksyvästi rikkoen asunnon hiljaisuuden. Nousen ylös ja astun ulos Helsingin syyskuiseen yöhön.

Tänä yönä kuolemalle on ylitöitä tiedossa.

Kirjoittamisen tie lapsuudesta aikuisuuteen

Olipa kerran, olipa toisenkin. Ehkä kolmannen tai neljännenkin, muttei viidennettä kumminkaan...Siinäpä esimerkkiä kirjoittamisesta kerrakseen.
Kirjoittaminen on tavalla tai toisella verrannollista muuhun kuvalliseen ilmaisuun, toteutettiin se sitten kynällä, pensselillä, sormella tai hiilen palasella. Erona piirtämiseen ja vastaavaan on se, että kirjoittamisen lopputulos on aina samanlaista: kirjaimia ja sanoja jos jonkinmoisessa rivissä. "Piirretään sanoja" kuten muistan jostain kuulleeni.
Meikäläisellä kirjoittaminen alkoi jo pienenä penskana epämääräisten kuvioiden töhertelemisenä paperille, pahville ja joskus myös lattioille ja seinille (ja siitäkös vanhemmat tykkäsivät...). Jahka ikää karttui ja kivaa jälkeä jättävä muste- tai lyijypötkö alkoi käymään tutuksi Vesku-poijan sotkut alkoivat muistuttamaan jo elävää elämää esittäviä kuvioita ja muotoja. Hyvin karuja sellaisia, mutta jostainhan sitä on alettava. Näistä pikkupojan luonnoksista sitten aikanaan harjoittelun ja opettelun myötä jaloistuivat kaksi luomisen taitoa; kirjoittaminen ja piirtäminen. Peruskoulun aikana kumpainenkin kehittyivät omilla tahoillaan, joista piirtäminen oli paria askelta edellä. Toiselle opintoasteelle siirryttäessä allekirjoittaneen luonnostaan vilkas mielikuvitus ja kiinnostus fantasiakirjallisuutta kohtaan herätti halun tuottaa omaa tekstiä. Eräänkin kirjoitustehtävän opettaja merkitsi vain suoritetuksi, koska olin vääntänyt kymmenen sivun mittaisen tarinan kahden sivun sijaan. "Osoittaa harrastuneisuutta." luki opettajan arvostelun lopussa, kommentti joka ei suinkaan hillinnyt intoa. Ajan mittaan on kaikennäköistä tekstiä ilmestynyt, pääösin oman mielikuvituksen tuotoksia.
Mitenkä kirjoittamisen rooli sitten tulee vastaisuudessa muuttumaan, siitä en osaa sanoa. Tiedän vain sen, että tarinoiden keksiminen ja kirjoittaminen on kuvallisen ilmaisun ohella kivaa.